Tämä viikko alkoi maanantaina tokoilulla, kun ”virallisesti” päästiin sitä treenailemaan. Islalle ensisijaisen vaikeaa oli ymmärtää taas, ettei treenipaikalle tultu painimaan muiden bortsujen kanssa. Isla kun on joululomalla saanut painia kaikkien koirien kanssa, joita vastaan on suunnilleen tullut oli sille suunnilleen käsittämätöntä, ettei kavereita päässyt moikkaamaan, ennen kuin reenien lopussa. Ehkä tämä turhautumisesta aiheutuva haukkuminen jää taas pois, parin kerran jälkeen. Tokossa ihan alkuun oli kisa tyyppinen paikkamakuu, joka siis meillä Islan kanssa on vielä lapsen kengissä (vieläkin enemmän kuin muut liikkeet..) Otin Islan kanssa siis ihan palkkausta perusasennosta maahan menoon ja siitä pikkuhiljaa koitin päästä Islan eteen. Meillä tässä on ollut ongelmana, että kun olen palaamassa koiran luokse, se nousee perusasentoon, ennen kuin ehdin koiran vierelle, saati antaa lupaa. Tai sitten se nousee istumaan ennen kuin ehdin edes lähteä. (Olen tainnut tehdä jotain väärin! :D) Lääkkeenä tähän koitin nopeaa palkkausta maahan, niin ettei se ehdi nousta ennen lupaa. Hyvin se alkoi sujua. Näin vaan sitten reenaamaan tätä erityisesti, jospa se siitä hokaisi tämän liikkeen idean. Seuraavana oli seuruuta. Meillä osattiin ihan hyvin pari hissuttelu askelta, ja niin Eve sanoi nähtyään meidän version sanoi, että käveleppä reippaasti eteenpäin. Ja niinhän siinä sitten jälleen hämmästyin, kun koira tuli perässä, vieläpä hyvin! Meillä mennään vielä tosiaan nenä namissa kiinni lähestulkoon, mutta minulla ei ole kiire häivyttää namia vielä. (tästä on puhuttu monien kanssa ja paljon). Pääasia että hokaisi liikkeen idean, ennen kuin nami lähtee pois. Yleensä odotan että perusasennossa katsekontakti, ja sitten lähden liikkeelle. Otettiin sitten Islan kanssa useita eripituisia pätkiä seuruuta. Olin niin onnellinen, kun mentiin seuruun suhteen eteenpäin oikein iso loikkaus! Kokeiltiin myös Wubba palkalla, mutta siinä sain olla tarkkana, ettei Isla ala ”kuumua” liikaa. Oli pakko rauhoittaa tilanne ennekuin seuraava toisto alkoi. Nuoren koiran ”ongelma” ? Sitten kokeiltiin Islan kanssa ensimmäiset ruutu harkat. Tehtiin niin, että kaima Laura heilutti Islalle Wubbaa ruudun keskellä ja käveltiin Islan kanssa neljän viiden metrin päähän, ja varmistettiin että Isla huomasi lelun. Sitten kun Isla lähti vetämään lelun suuntaan laskin irti ja sanoin ruutuun ja, kun neiti otti lelun suuhun menin leikkimään ruudun keskelle Islan kanssa! Muutaman toiston jälkeen pystyin jo itse jättämään lelun ruutuun ja kävelemään Islan kanssa poispäin ja päästämään taas ruutuun. Vau, nyt vaan tötsät hakemaan ! Sitten oli mm. miun toiveesta luoksetulo. Isla ekalla kerralla oli ihan tulossa ja tulikin luokse, kun heiluttelin wubbaa, mutta lähti sitten omille teille. Toisella toistolla sitten, Eve ehdotti että pitäisin lelun paikallaan vasemmassa kädessä ja olisin myös itse paikallaan. Tällä kertaa Isla tuli mallikkaasti vielä itse hakien sivulle tuloa…vahingossa! Tähän lopetettiin sitten, oli kertakaikkisen onnistunut suoritus alla.

Meillä sitten tiistaina lähdettiin lenkille naapurin Tiian ja puudelien kanssa. Lenkkeilijöitä ei ollut kovin paljon, joten pidettiin koiria irti. Isla meni tosi nätisti. Sitten tuli tilanne, jossa oli todella pitkä suora tien pätkä, ja molemmissa päissä koirat. Isla himmasi siinä lähettyvillä, ja kielsin lähtemästä niin pitkälle. Se alkoi olla ehkä vähän säpäkkä. Islaa ei ikinä ole vastaantulevat tai ohi menevät ihmiset kiinnostaneet, mutta tiistaina sillä totaalisesti naksahti päässä. Paimennusvaistot tais herätä oikee kertaheitolla. Nimittäin vastaan hölkkäili lenkkeilijä ja Isla meni jonkun matkaa miun eellä, ja huusin eteen, kun lenkkeilijä tuli. Nätisti se totteli ja jatkoi matkaa ihan normaalisti vaikka kuinka monta kymmentä metriä. Ja yht’äkkiä Isla kääntyi salamana ympäri ja juoksi lenkkeilijän kiinni, kiersi sen parilla loivalla kaarella, ja sen jälkeen näykkäisi tätä persuksista. Huusin koiraa ja se tuli, kun ”tehtävä” oli suoritettu, huusin myös anteeksi. Lenkkeilijän reaktio oli ”noh noh” ja huitaisu kädellä. Ajattelin että luojan kiitos Isla ei syttynyt kädestä lisää! No sitten lenkki jatkui ja Isla oli aika tarkkaavainen. Ja niin taas naksahti, ja se lähti juoksemaan niin kovaa eteenpäin suunnilleen puolenkilometrin päähän kohti lenkillä olevaa koiraa. Ei auttanut perkeleen huutaminen perään, eikä kerta kaikkiaan mikään. Niinpä siis hyppäsin rinnettä alas, pois tieltä. Ja katselin kun Isla kurkkasi taaksepäin, se pysähtyi kuin seinään kun huomasi akan katoavan jonnekin, olin aivan hiljaa sen juostessa pari kolme kertaa miun ohi. Sitten vihelsin ja jatkoin matkaa kuin koiraa ei olisi ollutkaan. Toivon todella, että tämä olisi nyt säikäyttänyt hetkeksi. (Epäilen kyllä vahvasti ettei muista koko tapahtunutta enää seuraavalla kerralla.)